Joulukuu ja vuoden loppu oli hullua. Se mitä olin jo pitkään aavistanut, mitä olin vältellyt, paennut tapahtui viimein. Kun viimein heräsin siitä viiden vuoden horroksesta ja tajusin miten elämä lipuu ohitseni, tajusin miten hukassa olinkaan ollut. Ne lukuisat kerrat, joina hän sanoi rakastavansa minua, tunsin surun kehrän kasvavan sisälläni, kun tiesin vastatessani takaisin että en koskaan voisi sanoa samaa hänelle koko sydämmestäni. Lopulta ymmärsin miten väärin se kaikki oli, kenenkään ei pitäisi olla toisen kanssa vain siksi koska ei ole muutakaan. Mutta se ei pitänyt paikkaansa.

On totta, että rakastuin uudestaan ja sitä voidaan pitää syynä teolleni. Mutta se oli vain herätys. Hänet tavattuani muistin, miten minullakin oli joskus unelmia, jotka palavasti halusin yhä toteutuvan. Halusin olla kirjoilija, piirtäjä, taiteilija. Hän muistutti minua siitä, mikä minä olin joskus. Hän näki minussa sen, mitä mieheni ei koskaan minussa nähnyt. Olin vuosia mieheni holhooja, piika ja kiltti pikkuvaimo. Otin vastaan sen roolin, aluksi ehkä rakkaudesta, mutta lopussa se tuntui velvollisuudentunnolta. Lopussa tajusin ansoittaneeni itseni, loin pikku kotivaimon elämästä itselleni häkin. Mutta kun tajusin mitä elämästäni oli tullut, enkä ollut siihen tyytyväinen päätin ottaa suuren askeleen.

Nyt asun vieraassa kaupungissa, missä kukaan ei tunne minua. Olen vapaa tekemään mitä ikinä haluan ja unelmieni tiellä ei ole estettä. Silti minua kaivertaa tämä syyllisyys, vaikka tein armollisen teon. Se on kai eronneiden ihmisten taakka, tuntea se pieni paino sydämmellä. Vaikka rakastuin uudestaan, sitä viiden vuoden aikaa ei voi koskaan pyyhkiä pois. Sen voi unohtaa mutta, ei koskaan täysin. 

Mutta. Sitten se kohtalokas ilta, joka tapahtui aivan yllättäen, varoittamatta. Olin koko illan ystävieni seurassa, olin kuin pieni uudenvuoden sähikäinen. Olin jotenkin niin täynnä energiaa että olisin voinut valaista yksin koko huoneen.

Ja tietysti myös hän oli siellä. Yritin välttää hänen läheisyyttään, mutta se miten hän veti minut puoleensä oli jotenkin niin...En voinut välttää hänestä huokuvaa lämpöä. Se veti minua puoleensa kuin valo perhosta. Jälkeenpäin kuulin että olimme jutelleet koko illan, että unohdimme muut ihmiset huoneessa. 

Ilta jatkui keskustan yöelämässä, missä vietin ehkä ikimuistoisimman tanssi-iltani ystäväni kanssa. Minulla oli hauskaa, mutta muistan myös itkeneeni. Aikamme riehuttuamme palasimme miesten luokse samaan kantabaariin.

Se mitä myöhemmin tapahtui, saa minut vieläkin punastumaan. Yön pikkutunneilla, kun baari alkoi jo olla sulkemassa, aiemmin toivomani Jukka Takalon kappale pyörähti soimaan. En tiedä johtuiko se siitä kappaleesta, vahvasta humalatilasta vai siitä että olin niin mielettömän rakastunut, tapahtui jotain niin suloista. Hän sanoi minulle jotain, mistä en saanut selvää. Olin aivan varma että hän pyysi minua antamaan suukon.

Ja minähän siinä muiskautin oikein ranskalaisen poskisuudelman. Oi voi voi.

Sen jälkeen emme sanoneet toisillemme mitään. Lähdimme kuitenkin yhdessä hakemaan ruokaa. Myöhemmin kun menimme hänen asunnolleen syömään, hän halasi minua pitkään ja hartaasti. Sen hetken olisin halunnut pysäyttää. Mutta sitten hän työnsi minut hellästi pois. Ja niin tiemme erosivat.

Mutta se ilta saattoi olla se kipinä sille kaikelle mitä tapahtui jälkeen päin...

Nyt olen tien risteyksessä. Olen varma että hänellä on tunteita minua kohtaan. Se, miten hän päästää minut lähelleen, katsoo minua ja puhuu minulle, on kuin olisimme tunteneet toisemme kymmenen vuotta. Joskus toivon että niin olisi käynytkin, ehkä elämäni olisi erilaista, vähemmän raskasta ja surullista. Ja minä todella halauaisin sanoa hänelle ne sanat, mutta aina kun yritän, sanat takertuvat jonnekkin. On kuin kieleni olisi muuttunut saveksi. 

En suunnitellut rakastuvani. Silloinkin, kun tunsin ihastuksen liekin syttyvän sisälläni, toivoin että saisin olla hänen ystävänsä, koska jo hänen olemassaolonsa tekee minut hyvin onneliseksi. Mutta se toimisi niin kauan kun hän ei tuntisi samoin. Mutta nyt...en tiedä enää mitä ajatella. 

Myöhemmin kun palasimme yhteiseltä matkaltamme, eikä mieheni ollut minua vastassa juna-asemalla, hän sanoi niin suloisesti sen:

"Minä olisin tullut sinua vastaan."

Olen niin rakastunut että se sattuu.

"pian taas valot sammuu
musiikki lakkaa taas jälleen liian aikaisin
ja tie tyhjään kotiin
on hiljainen aivan niin kuin eilenkin"

Mitä sinä haluat minusta? Mitä minä haluan sinusta? Seurassasi minun on lämmin, mutta kun menet pois minun on kylmä. En halua satuttaa sinua, etkä sinä halua satuttaa minua. Silti, leiskumme vierekkäin kuin kaksi liekkiä. Pelkään katsoa silmiisi, kuin pelkkä katse voisi päästää sen tulen irti. 

"Yön yksinäinen tahtoo karkuun
kaipuutaan kauaksi pakenee
juo vuosikertaa rakkauden laskuun
ja välimatka pitenee"

Olen toivoton kanssasi. 

Mutta se viime öinen uni, se vasta oli pahin painajainen. Se palautti minut takaisin maan päälle. Pelkään sen olleen enneuni, joka varoitti minua tulevasta. Se oli niin pelottavan realistinen, tunnen vieläkin hänen kosketuksen kylkeäni vasten, miten olin koteloituneena punaisen peiton sisälle. Miten hän istui hiljaa, siinä sohvallani, minä hänen viereensä käpertyneenä. Toisenlaisessa valossa se olisi ollut romanttinen näky. Mutta se tuntui enemmänkin siltä, kuin olisimme odottaneet maailmanloppua. Tyyntä myrskyn edellä. Hän otti pitkän kulauksen olutta, istui siinä niin vakavana. Ja kysyi minulta olinko onnellinen.

Vastasin: "Mistä minä tietäisin?" ja hautasin pääni punaiseen peittoon että hän ei näkisi totuutta. 

Minun kiroukseni tulee aina olemaan se, että olen niin varomaton. Annan ihmisille osan itseäni, tuhlaan rakkauttani ajattelematta. Arvostan jokaista ihmistä, jonka tapaan elämäni aikana, vaikka joku niistä ihmisistä vielä tuhoaa minut. Mutta minä olen valmis ottamaan sen riskin. Uskon, että jos yksikin heistä puuttuisi, lakkaisi olemasta, tämä maailma ei olisi sama maailma. 

Aion nauttia tästä hyvänolon tunteesta, vaikka se polttaa. Kun ei anna sen mennä liian syvälle. 

Mutta mikä sai minut sillä lailla juoksemaan, ei johtunut bluesista. Juuri kun luulin päässeeni ihastuksestani, se nostikin taas päätään. Siinä se ovella tuli vastaan, kuin unessa. Tiesin silloin, että tämä keikka taitaa venyä. Oi voi.

Olen pettynyt itseeni. Mutta en voinut vastustaa kiusausta. Siinä se oli koko illan, koko illan. Kuin vanhojen aikojen muistoksi kävimme niissä paikoissa, missä ensimmäistä kertaa tapasimme. Ensin isommassa porukassa, jossa oli vanhoja tuttua. Se tuntui niin uskomattomalta. Niin monta ihmistä jotka olin jo pitkään halunnut tavata. Mutta sitten porukka väheni, lopulta jäimme vain me kaksi. Vain me kaksi. Olin niin onnellinen, että hävetti.

Minä vihaan aamuja. Kaikki näyttää iltaisin paljon kauniimmalta, sametin pehmeältä ja ajatukset ovat kevyitä kuin linnun askel. Aamu tulee niin varhain, se riisuu eilisen illan kauniit ajatukset, nostaa ne kuin tapetin seinälle. Aamu näyttää asiat niinkuin ne ovat, kylmällä ja karulla tavalla. Se tulkitsee vain tosiasiat, ei kysele syitä. Se näkee vain seuraukset. Viimeinen tekstiviesti illalla tuntui nyt tikarilta sydämessä. Kuinka se sattuikaan. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten lahjakkaasti osasin pilata koko elämäni. Vaikka mitään ei tapahtunut, makasimme eri vuoteissa. Silti tätä syyllisyyden määrää ei voi verrata mihinkään muuhun. Olin heikko, annoin sydämeni myydä itsensä.

Voi luoja tätä oloa. 

Mitään ei tapahtunut. Ainoa ääni oli äärimmillään olevan sydämeni hiljainen räjähdys.

En tiedä mikä sai minut unohtamaan ihastuneisuuteni hetkeksi. Oliko se vihaa vai surua mikä sumensi mieleni silloin, kun riitelimme keskellä yötä, kun kävelit vihaisena pimeään yöhön? Kun itkin sitä kuin maailma olisi juuri romahtanut ympäriltäni? Kun soitin toistolla beatlesia ja toivoin sen lopettavan kaiken.

"Yesterday love was such an easy game to play
Now I need a place to hide away
Oh, I believe in yesterday..."

Vai oliko herätys ystäväni luona? Se ilta, kun hukutin murheitani vodkaan, se ei ollut niin hyvä idea. Yön (tai aamun) pikku tunteina, kun mieleni oli herkimmillään ja tunnustin ikävöiväni  isääni. Sanoin rakastavani tätä biisiä, koska se muistutti minua hänestä. Vuodatin äänetömiä kyyneleitä. Muistan vain mitä ystäväni sanoi minulle. Joku muu olisi halannut minua kovasti, lohduttanut.

Mutta hän sanoi: "Minä vihaan ihmisiä. En vain tiedä miksi, mutta olen aina vihannut."

Ja minä itkin, mutta nauroin myös.

Olen joskus askeleeltani kevyt, helposti vietävissä. Vannoin aina ikuista rakkautta, tahtoa rakastaa joka olisi vakaata kuin peruskallio. Mutta minkä sille voi, jos sydän myy itsensä, kysymättä? Niin se tulee tekemään aina. Mieli ja sydän tahtovat aina eri asioita. Olen monta vuotta sitten tehnyt kahleet itselleni, ja nyt vasta tunnen niiden painon. Kesytin itse itseni. Nyt tunnen häkin käyvän ahtaaksi. 

Kun on parisuhteessa ja ihastunut toiseen ihmiseen, tunneskaala on aivan käsittämätön. Sitä voisi kuvailla piinapenkiksi, kun kaikki on jo muutenkin vaikeaa, joku kutittelee mieltäsi kuvilla ja ajatuksilla toisesta.  Ja se tunneskaala: yhtäaikaa tuntee niin paljon; rakastuneen paloa, syyllisyyttä tuntemuksistaan sekä epäuskoa. 

"Voiko tämä olla mahdollista! Näin ihana ihminen..Voi eii!! En saa tuntea näin! 
Olen aivan kamala ihminen kun tunnen näin. Minä rakastan toista! Olen varattu! 
Ei hän varmasti tunne samoin. Olen hölmö kun kuvittelen edes hänen tuntevan samoin.
Mutta mitä hän tarkoitti niillä sanoillaan..? Ja se ele ja se miten hän hymyili sanoessaan niin..."

Ajatukset juoksevat pään ympäri käyden armotonta takaa-ajoa. Yritän taas kerran unohtaa. Unohda, unohda, unohda. On se ennenkin onnistunut. Läpsin käsilläni kasvojani, ravistelen päätäni päästän turhautuneen huokauksen. Ajatukseni palaavat aina kuitenkin siihen henkilöön.

"Voi jumalani, miksi. Miksi piinaat minua?"

Tunnen itseni niin tyhmäksi. Mitä oikein ajattelin? Kun tutustuin häneen, en voinut kuvitella, että saattaisin ihastua häneen. Olin toki kiinnostunut hänestä, mutta en sillä tavalla. Tutustuttuani häneen enemmän, hämmästyin miten paljon yhteistä meillä olikaan. Ja ne keskustelut! Saatoimme puhua koko yön, ihan mistä vain. Niiden öiden jälkeen minusta tuntui siltä, kuin olisin löytänyt vanhan ystävän. Ennen kuin arvasinkaan, kaipasin hänen seuraansa enemmän kuin kenenkään muun. 

Jokaisessa parisuhteessa on ne omat kompastuskivensä. Meidän suhteessamme niitä on ehkä enemmän kuin muilla. Mutta olen aina tuntenut hänessä sellaista kiltteyttä, lempeyttä minkä luulin jo kadonneen tästä maailmasta. Viime aikoina, ei, viime vuosina minusta on tuntunut siltä että olen etääntynyt hänestä. Vietämme enemmän aikaa toisistamme erillään, omissa harrastuksissamme. Minua kauhistuttaa tämä tunne, ajatus että en enää rakasta häntä. Vaikka hän vannoo rakkauttaan minulle, en itse ole varma siitä mitä tunnen häntä kohtaan. Siksikö en saa mielestäni tätä uutta ihastusta niin helpolla?

Kerran sanoin hyvälle ystävälleni, että ihastuminen on ihana tunne. Vaikka seurustelisi ja tuntisi vetoa toiseen ihmiseen. Siitä voi tehdä miellyttävän tunteen, kun ei anna sille tunteelle liikaa valtaa. Vaientaa äänet ja tunteet, keskittyy tärkeämpään.

Mutta mikä on tärkeää? Kuka on se tärkein?

Haluaisin vain tietää yhden asian. Mitä hän näki, sinä iltana kun hän tuli kylään ja jäi hetkeksi yksin olohuoneeseeni? Mikä sai hänet huudahtamaan niin innostuneesti, kun hän tutkaili kirjahyllyäni? Sitä en saa varmaan koskaan tietää. Jos kysyisin sitä häneltä suoraan, hän hämmentyisi, väittäisi ettei muista sitä, koska oli niin humalassa silloin.

Ja pyh. Kyllä sinä muistat. Et vain halua minun tietävän tunteitasi minua kohtaan.

Sitten, yhtäkkiä taas yksi uni linnuista. Näen sen saman unen aina uudestaan ja uudestaan. Lintuja oli paljon, erilaisia. seeprapeippoja, kakaduja, undulaatteja. Niin, katseeni kiinnittyi erityisesti siihen yhteen sairaaseen undulaattiin. Se oli tarrautunut jaloillaan kiinni oksaansa, ihan minä hetkenä hyvänsä se saattaisi tippua. Ojensin käteni sille, jonka tunnistin omakseni. Se tuli kädelleni ja näytti vahvemmalta. Kuin vanhuus ja sairaudet olisivat poistuneet siitä sillä, hetkellä kun se astui kädelleni.

Miten voi olla, että näen aina sen saman unen kuolleista linnuista? Unessa ne ovat niin eläviä, että melkein unohdan, että niitä ei enää ole. Onko se uni jokin muistutus minulle siitä, että ei saa koskaan haudata unelmiaan? Vaikka ihmiset varttuvat, toiveet kaatuvat ja haaveet unohtuvat, ei saa koskaan lakata uskomasta unelmiinsa. Ei koskaan saa sanoa ei koskaan.

Kun olin pieni tyttö, veljelläni oli salainen piilopaikka talomme ullakolla. Kävin siellä joskus, tutkimassa hänen pienoislennokkejaan ja muita pienen pojan aarteita. Joskus otin jonkin esineen, varovasti, tutkiakseni sen muotoja. Olin todella varovainen, ja laitoin sen esineen täsmälleen samalle paikalle. En koskaan vienyt mitään, koska silloin olisin paljastunut. Pelkästään se tunne, että kävin jossain kielletyssä paikassa, tuntui perhosina vatsanpohjassa. Kun lähdin pois, en tuntenut edes huonoa omatuntoa. Lapsena unohtaa helposti asioita.

Nyt vanhempana unohtaminen on vaikeaa. Ne omantunnontuskat, kun tiedät tehneesi jotain sopimatonta ja väärää jää kiveksi rinnan päälle. Se takertuu eikä päästä irti. 

"Was it love that was here for a while?
Or just someone you knew before?
Did you see where it went?
Did it say what it was?
And could you hear what it said or whispered 'bout you and me?"

-the Crash, Secrets

Näin vanhempana saatan hetkeksi pysähtyä katsomaan ohi lentävän perhosen menoa. Niin kaunis ja hauras olento, joka liihottaa halki vilkkaan liikenteen. Mieleni palaa silloin siihen pastelliväreillä tuherrettuun perhosen kuvaan. Miksi juuri se oli suosikkini, se ruskea vaatimattoman värinen yksilö? Nimikin viittaa kuolemaan ja suremiseen. Suruvaippa. Surupuku. Olinko jo silloin sairastunut?

Ei ole helppoa myöntää joskus itselleen että ei onnistunut elämässään. Valinnoilla ja päätöksillä voi vaikuttaa tulevaisuuteen, tietämättä mihin se johtaa. Jos muutan tähän kaupunkiin, tulenko löytämään oman paikkani siinä? Kun tutustun näihin uusiin ihmisiin, ovatko he luotettavia? Haluanko mennä naimisiin tämän kumppanin kanssa? Luoda uutta elämää hänen kanssaan? Elämässä on monta hetkeä, käännöskohtaa jolloin tehdään ne ratkaisevat päätökset, tietämättä yhtään, seuraako siitä hyvää vai huonoa. Silloin on otettava riskejä. Sen olen oppinut elämästä, että asiat eivät koskaan mene sillä parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla. Täytyy aina varautua pahimpaan. Ja silloinkin kun kaikki tuntuu menevän hyvin, on valmistauduttava seuraavaan ansakuoppaan.

Nyt kun katson taaksepäin tekemiäni valintoja, olisi pari asiaa jotka olisin tehnyt toisin. Mutta en pysty koskaan vaikuttamaan siihen, millainen ihminen olen luonteeltani ja persoonaltani. Tulen aina olemaan se leikkikentän reunalla yksinään seisova, hiljainen lapsi. Syrjäytynyt nuori, joka uppoutuu mieluummin uuden fantasiakirjan tarinaan, kuin ihmissuhde kiemuroihin. Se harvasanainen työntekijä, joka keskittyy työnsä tekemiseen. Hiljaisuus ja sulkeutuminen. Tuttu ja turvallinen.