Niin siinä sitten kävi. Se oli väistämätöntä. Vaikka erosta on kohta kulunut kaksi kuukautta, kelaan vieläkin mielessäni tätä kaikkea tapahtunutta: päätin pitkäaikaisen parisuhteen, rakastuin uudestaan, muutin pois. Koin surua, valaistumisen, sytyin uudestaan, tunsin syyllisyyttä, minua pelotti, mutta nousin uudestaan ja lähdin koska se tuntui oikealta teolta.

Joulukuu ja vuoden loppu oli hullua. Se mitä olin jo pitkään aavistanut, mitä olin vältellyt, paennut tapahtui viimein. Kun viimein heräsin siitä viiden vuoden horroksesta ja tajusin miten elämä lipuu ohitseni, tajusin miten hukassa olinkaan ollut. Ne lukuisat kerrat, joina hän sanoi rakastavansa minua, tunsin surun kehrän kasvavan sisälläni, kun tiesin vastatessani takaisin että en koskaan voisi sanoa samaa hänelle koko sydämmestäni. Lopulta ymmärsin miten väärin se kaikki oli, kenenkään ei pitäisi olla toisen kanssa vain siksi koska ei ole muutakaan. Mutta se ei pitänyt paikkaansa.

On totta, että rakastuin uudestaan ja sitä voidaan pitää syynä teolleni. Mutta se oli vain herätys. Hänet tavattuani muistin, miten minullakin oli joskus unelmia, jotka palavasti halusin yhä toteutuvan. Halusin olla kirjoilija, piirtäjä, taiteilija. Hän muistutti minua siitä, mikä minä olin joskus. Hän näki minussa sen, mitä mieheni ei koskaan minussa nähnyt. Olin vuosia mieheni holhooja, piika ja kiltti pikkuvaimo. Otin vastaan sen roolin, aluksi ehkä rakkaudesta, mutta lopussa se tuntui velvollisuudentunnolta. Lopussa tajusin ansoittaneeni itseni, loin pikku kotivaimon elämästä itselleni häkin. Mutta kun tajusin mitä elämästäni oli tullut, enkä ollut siihen tyytyväinen päätin ottaa suuren askeleen.

Nyt asun vieraassa kaupungissa, missä kukaan ei tunne minua. Olen vapaa tekemään mitä ikinä haluan ja unelmieni tiellä ei ole estettä. Silti minua kaivertaa tämä syyllisyys, vaikka tein armollisen teon. Se on kai eronneiden ihmisten taakka, tuntea se pieni paino sydämmellä. Vaikka rakastuin uudestaan, sitä viiden vuoden aikaa ei voi koskaan pyyhkiä pois. Sen voi unohtaa mutta, ei koskaan täysin. 

Siitä on aikaa kun viimeksi kirjoitin. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja vähän liikaakin. Aluksi yritin hyväksyä sen tosiasian että meistä ei tule koskaan mitään. Kaikki tämä kuohunta on vain minun sydämessäni. Minun pitää tukahduttaa se, uskoa jo että ei hän oikeasti minusta välitä samalla tavalla. Että olemme vain ystäviä. Ei mitään muuta. 

Mutta. Sitten se kohtalokas ilta, joka tapahtui aivan yllättäen, varoittamatta. Olin koko illan ystävieni seurassa, olin kuin pieni uudenvuoden sähikäinen. Olin jotenkin niin täynnä energiaa että olisin voinut valaista yksin koko huoneen.

Ja tietysti myös hän oli siellä. Yritin välttää hänen läheisyyttään, mutta se miten hän veti minut puoleensä oli jotenkin niin...En voinut välttää hänestä huokuvaa lämpöä. Se veti minua puoleensa kuin valo perhosta. Jälkeenpäin kuulin että olimme jutelleet koko illan, että unohdimme muut ihmiset huoneessa. 

Ilta jatkui keskustan yöelämässä, missä vietin ehkä ikimuistoisimman tanssi-iltani ystäväni kanssa. Minulla oli hauskaa, mutta muistan myös itkeneeni. Aikamme riehuttuamme palasimme miesten luokse samaan kantabaariin.

Se mitä myöhemmin tapahtui, saa minut vieläkin punastumaan. Yön pikkutunneilla, kun baari alkoi jo olla sulkemassa, aiemmin toivomani Jukka Takalon kappale pyörähti soimaan. En tiedä johtuiko se siitä kappaleesta, vahvasta humalatilasta vai siitä että olin niin mielettömän rakastunut, tapahtui jotain niin suloista. Hän sanoi minulle jotain, mistä en saanut selvää. Olin aivan varma että hän pyysi minua antamaan suukon.

Ja minähän siinä muiskautin oikein ranskalaisen poskisuudelman. Oi voi voi.

Sen jälkeen emme sanoneet toisillemme mitään. Lähdimme kuitenkin yhdessä hakemaan ruokaa. Myöhemmin kun menimme hänen asunnolleen syömään, hän halasi minua pitkään ja hartaasti. Sen hetken olisin halunnut pysäyttää. Mutta sitten hän työnsi minut hellästi pois. Ja niin tiemme erosivat.

Mutta se ilta saattoi olla se kipinä sille kaikelle mitä tapahtui jälkeen päin...

Nyt olen tien risteyksessä. Olen varma että hänellä on tunteita minua kohtaan. Se, miten hän päästää minut lähelleen, katsoo minua ja puhuu minulle, on kuin olisimme tunteneet toisemme kymmenen vuotta. Joskus toivon että niin olisi käynytkin, ehkä elämäni olisi erilaista, vähemmän raskasta ja surullista. Ja minä todella halauaisin sanoa hänelle ne sanat, mutta aina kun yritän, sanat takertuvat jonnekkin. On kuin kieleni olisi muuttunut saveksi. 

En suunnitellut rakastuvani. Silloinkin, kun tunsin ihastuksen liekin syttyvän sisälläni, toivoin että saisin olla hänen ystävänsä, koska jo hänen olemassaolonsa tekee minut hyvin onneliseksi. Mutta se toimisi niin kauan kun hän ei tuntisi samoin. Mutta nyt...en tiedä enää mitä ajatella. 

Myöhemmin kun palasimme yhteiseltä matkaltamme, eikä mieheni ollut minua vastassa juna-asemalla, hän sanoi niin suloisesti sen:

"Minä olisin tullut sinua vastaan."

Olen niin rakastunut että se sattuu.

 

 

 

 

"On siellä tutut ja vieraat
tuntemattomat löytävät toistensa luo
on monenlaista seuraa
ei kenenkään ole lupa olla onneton"

Tämä tunne saa minut vihaiseksi. Miksi kiusaat minua? Annat minulle huomiotasi,valoasi ja lämpöäsi, mutta sitten lähdet ja jätät minut kylmäksi. Olen kuin kukka, joka kurkottaa kohti elämää antavia valon säteitäsi, mutta sitten katoat. Turhaudun.

"pian taas valot sammuu
musiikki lakkaa taas jälleen liian aikaisin
ja tie tyhjään kotiin
on hiljainen aivan niin kuin eilenkin"

Mitä sinä haluat minusta? Mitä minä haluan sinusta? Seurassasi minun on lämmin, mutta kun menet pois minun on kylmä. En halua satuttaa sinua, etkä sinä halua satuttaa minua. Silti, leiskumme vierekkäin kuin kaksi liekkiä. Pelkään katsoa silmiisi, kuin pelkkä katse voisi päästää sen tulen irti. 

"Yön yksinäinen tahtoo karkuun
kaipuutaan kauaksi pakenee
juo vuosikertaa rakkauden laskuun
ja välimatka pitenee"

Olen toivoton kanssasi. 

Kun jälkijäristykset menivät ohi, minut valtasi mieletön hyvän olon tunne. Olin niin täynnä energiaa, joka oli pakko saada kanavoitua johonkin. En pystynyt olemaan paikoillani, liikkuminen tuntui hyvältä. Juoksin, juoksin niin että tunsin lentäväni. Energia sisälläni oli kuin auringon valoa, kirkasta ja se loisti silmistäni ja sormen päistä. Olin muuttumassa ihmis-raketiksi. 

Mutta se viime öinen uni, se vasta oli pahin painajainen. Se palautti minut takaisin maan päälle. Pelkään sen olleen enneuni, joka varoitti minua tulevasta. Se oli niin pelottavan realistinen, tunnen vieläkin hänen kosketuksen kylkeäni vasten, miten olin koteloituneena punaisen peiton sisälle. Miten hän istui hiljaa, siinä sohvallani, minä hänen viereensä käpertyneenä. Toisenlaisessa valossa se olisi ollut romanttinen näky. Mutta se tuntui enemmänkin siltä, kuin olisimme odottaneet maailmanloppua. Tyyntä myrskyn edellä. Hän otti pitkän kulauksen olutta, istui siinä niin vakavana. Ja kysyi minulta olinko onnellinen.

Vastasin: "Mistä minä tietäisin?" ja hautasin pääni punaiseen peittoon että hän ei näkisi totuutta. 

Minun kiroukseni tulee aina olemaan se, että olen niin varomaton. Annan ihmisille osan itseäni, tuhlaan rakkauttani ajattelematta. Arvostan jokaista ihmistä, jonka tapaan elämäni aikana, vaikka joku niistä ihmisistä vielä tuhoaa minut. Mutta minä olen valmis ottamaan sen riskin. Uskon, että jos yksikin heistä puuttuisi, lakkaisi olemasta, tämä maailma ei olisi sama maailma. 

Aion nauttia tästä hyvänolon tunteesta, vaikka se polttaa. Kun ei anna sen mennä liian syvälle. 

 

 

 

No ralliksihan se meni. Piti mennä yksille siihen nuhruiseen, tuttuun turvalliseen kuppilaan. Bändi ei ollut ennestään tuttu, mitä lie bluesia. Mutta tunnelma, se vasta olikin jotain. Miten musiikki saakaan ihmiset transsin kaltaiseen tilaan, tai sitten se riivaa ihmiset ja nostattaa tanssiksi asti. Siinä oli jotain Twin Peaksmaista.

Mutta mikä sai minut sillä lailla juoksemaan, ei johtunut bluesista. Juuri kun luulin päässeeni ihastuksestani, se nostikin taas päätään. Siinä se ovella tuli vastaan, kuin unessa. Tiesin silloin, että tämä keikka taitaa venyä. Oi voi.

Olen pettynyt itseeni. Mutta en voinut vastustaa kiusausta. Siinä se oli koko illan, koko illan. Kuin vanhojen aikojen muistoksi kävimme niissä paikoissa, missä ensimmäistä kertaa tapasimme. Ensin isommassa porukassa, jossa oli vanhoja tuttua. Se tuntui niin uskomattomalta. Niin monta ihmistä jotka olin jo pitkään halunnut tavata. Mutta sitten porukka väheni, lopulta jäimme vain me kaksi. Vain me kaksi. Olin niin onnellinen, että hävetti.

Minä vihaan aamuja. Kaikki näyttää iltaisin paljon kauniimmalta, sametin pehmeältä ja ajatukset ovat kevyitä kuin linnun askel. Aamu tulee niin varhain, se riisuu eilisen illan kauniit ajatukset, nostaa ne kuin tapetin seinälle. Aamu näyttää asiat niinkuin ne ovat, kylmällä ja karulla tavalla. Se tulkitsee vain tosiasiat, ei kysele syitä. Se näkee vain seuraukset. Viimeinen tekstiviesti illalla tuntui nyt tikarilta sydämessä. Kuinka se sattuikaan. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten lahjakkaasti osasin pilata koko elämäni. Vaikka mitään ei tapahtunut, makasimme eri vuoteissa. Silti tätä syyllisyyden määrää ei voi verrata mihinkään muuhun. Olin heikko, annoin sydämeni myydä itsensä.

Voi luoja tätä oloa. 

 

Mitään ei tapahtunut. Ainoa ääni oli äärimmillään olevan sydämeni hiljainen räjähdys.