Kun olin ensimmäisellä luokalla, piirsin isoon siniseen ruutukuvioiseen vihkooni kuvan suruvaipasta. Se oli iso, kokonaisen aukeaman kokoinen. Väritin sen pastelliväreillä, jotka levisivät ja tahrasivat muutkin sivut. Se oli minusta hieno. Harmi, en tiedä enää missä tuo vihko on. Olen kadottanut sen samalla muiden lapsuuden kuvien kanssa.

Näin vanhempana saatan hetkeksi pysähtyä katsomaan ohi lentävän perhosen menoa. Niin kaunis ja hauras olento, joka liihottaa halki vilkkaan liikenteen. Mieleni palaa silloin siihen pastelliväreillä tuherrettuun perhosen kuvaan. Miksi juuri se oli suosikkini, se ruskea vaatimattoman värinen yksilö? Nimikin viittaa kuolemaan ja suremiseen. Suruvaippa. Surupuku. Olinko jo silloin sairastunut?

Ei ole helppoa myöntää joskus itselleen että ei onnistunut elämässään. Valinnoilla ja päätöksillä voi vaikuttaa tulevaisuuteen, tietämättä mihin se johtaa. Jos muutan tähän kaupunkiin, tulenko löytämään oman paikkani siinä? Kun tutustun näihin uusiin ihmisiin, ovatko he luotettavia? Haluanko mennä naimisiin tämän kumppanin kanssa? Luoda uutta elämää hänen kanssaan? Elämässä on monta hetkeä, käännöskohtaa jolloin tehdään ne ratkaisevat päätökset, tietämättä yhtään, seuraako siitä hyvää vai huonoa. Silloin on otettava riskejä. Sen olen oppinut elämästä, että asiat eivät koskaan mene sillä parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla. Täytyy aina varautua pahimpaan. Ja silloinkin kun kaikki tuntuu menevän hyvin, on valmistauduttava seuraavaan ansakuoppaan.

Nyt kun katson taaksepäin tekemiäni valintoja, olisi pari asiaa jotka olisin tehnyt toisin. Mutta en pysty koskaan vaikuttamaan siihen, millainen ihminen olen luonteeltani ja persoonaltani. Tulen aina olemaan se leikkikentän reunalla yksinään seisova, hiljainen lapsi. Syrjäytynyt nuori, joka uppoutuu mieluummin uuden fantasiakirjan tarinaan, kuin ihmissuhde kiemuroihin. Se harvasanainen työntekijä, joka keskittyy työnsä tekemiseen. Hiljaisuus ja sulkeutuminen. Tuttu ja turvallinen.