Siitä on pitkä aika, kun viimeksi kirjoitin mitään. Aina kun ajaudun kirjoittamaan olen jonkin suuren äärellä. On kuin olisin valmis avaamaan uuden oven elämässäni ja kihelmöin jännityksestä. Mitä sen takaa paljastuu? 

Tuntuu hyvältä kirjoittaa. Aikoinaan, kun olin vielä täynnä unelmia, toiveita ja haaveita, kirjoitin paljon. Kannoin matkassani aina pientä matkakirjaa, johon kirjoitin kaiken näkemäni ja kokemani. Unet joita näin yöllä ja jotka onnistuin tuomaan mukanani. Jos silmiini olisi katsonut silloin, olisi nähnyt jotain muuta kuin oman kuvajaisensa heijastuksen. Se oli luovuuden ja suurten tarinoiden aikaa. Silloin en epäillyt itseäni, tiesin kuka olin ja mitä halusin.

Vuodet ovat painaneet minut kasaan. Kuin selkääni olisi pinottu tiiliskiviä joka vuosi, ja niiden kantaminen tuli vuosi vuodelta raskaammaksi. Olen nykyään väsyneempi, uupuneempi. Seurasin omia vaistojani, mutta ajauduin kauemmas itsestäni. Tein työstäni kahleet itselleni. Opettelin kumartamaan, nielemään ylpeyteni. Minun piti muuttaa itseni koneeksi, joka vain tekee työnsä päivästä päivään eikä ajattele, unelmoi tai haaveile. Tein sitä niin kauan, että aloin voida pahoin. Vasta viime viikkojen aikana tajusin vihdoin sen: ei tämä ole elämää. Silloin täytyi pysähtyä miettimään, mitä minä oikein haluan tehdä elämässäni? Mikä tekee minut onnelliseksi? 

Kun avaan oven, haluan löytää sen takaa pelastuksen. Ehkä vanhan itseni. Se olisi ihana jälleen tapaaminen. Tai ehkä löydän sieltä jonkin vihjeen, miten jatkaa tästä eteenpäin. Kuin aarteen etsinnässä.

Aina, kun elämässään avaa uuden oven, samalla sulkee oven perässään. Sanotaan hyvästit murheelle ja epätoivolle ja tervehditään uusia haasteita. Mutta sen ainakin tiedän, että kun tämän oven kerran suljen, hävitän sen avaimen enkä palaa enää koskaan sinne. Täältä tulaan, uusi elämä!