Niin siinä vain kävi. Rakastuin ties kuinka monennen kerran. Dammit. Olen työntänyt tätä ajatusta mielestäni pois, mutta enää se ei onnistu. Niin monta unetonta yötä, niin monta päivää, jona en ole saanut aikaan oikein mitään ajatuksiltani. Tulen hulluksi.

Kun on parisuhteessa ja ihastunut toiseen ihmiseen, tunneskaala on aivan käsittämätön. Sitä voisi kuvailla piinapenkiksi, kun kaikki on jo muutenkin vaikeaa, joku kutittelee mieltäsi kuvilla ja ajatuksilla toisesta.  Ja se tunneskaala: yhtäaikaa tuntee niin paljon; rakastuneen paloa, syyllisyyttä tuntemuksistaan sekä epäuskoa. 

"Voiko tämä olla mahdollista! Näin ihana ihminen..Voi eii!! En saa tuntea näin! 
Olen aivan kamala ihminen kun tunnen näin. Minä rakastan toista! Olen varattu! 
Ei hän varmasti tunne samoin. Olen hölmö kun kuvittelen edes hänen tuntevan samoin.
Mutta mitä hän tarkoitti niillä sanoillaan..? Ja se ele ja se miten hän hymyili sanoessaan niin..."

Ajatukset juoksevat pään ympäri käyden armotonta takaa-ajoa. Yritän taas kerran unohtaa. Unohda, unohda, unohda. On se ennenkin onnistunut. Läpsin käsilläni kasvojani, ravistelen päätäni päästän turhautuneen huokauksen. Ajatukseni palaavat aina kuitenkin siihen henkilöön.

"Voi jumalani, miksi. Miksi piinaat minua?"

Tunnen itseni niin tyhmäksi. Mitä oikein ajattelin? Kun tutustuin häneen, en voinut kuvitella, että saattaisin ihastua häneen. Olin toki kiinnostunut hänestä, mutta en sillä tavalla. Tutustuttuani häneen enemmän, hämmästyin miten paljon yhteistä meillä olikaan. Ja ne keskustelut! Saatoimme puhua koko yön, ihan mistä vain. Niiden öiden jälkeen minusta tuntui siltä, kuin olisin löytänyt vanhan ystävän. Ennen kuin arvasinkaan, kaipasin hänen seuraansa enemmän kuin kenenkään muun. 

Jokaisessa parisuhteessa on ne omat kompastuskivensä. Meidän suhteessamme niitä on ehkä enemmän kuin muilla. Mutta olen aina tuntenut hänessä sellaista kiltteyttä, lempeyttä minkä luulin jo kadonneen tästä maailmasta. Viime aikoina, ei, viime vuosina minusta on tuntunut siltä että olen etääntynyt hänestä. Vietämme enemmän aikaa toisistamme erillään, omissa harrastuksissamme. Minua kauhistuttaa tämä tunne, ajatus että en enää rakasta häntä. Vaikka hän vannoo rakkauttaan minulle, en itse ole varma siitä mitä tunnen häntä kohtaan. Siksikö en saa mielestäni tätä uutta ihastusta niin helpolla?

Kerran sanoin hyvälle ystävälleni, että ihastuminen on ihana tunne. Vaikka seurustelisi ja tuntisi vetoa toiseen ihmiseen. Siitä voi tehdä miellyttävän tunteen, kun ei anna sille tunteelle liikaa valtaa. Vaientaa äänet ja tunteet, keskittyy tärkeämpään.

Mutta mikä on tärkeää? Kuka on se tärkein?

Haluaisin vain tietää yhden asian. Mitä hän näki, sinä iltana kun hän tuli kylään ja jäi hetkeksi yksin olohuoneeseeni? Mikä sai hänet huudahtamaan niin innostuneesti, kun hän tutkaili kirjahyllyäni? Sitä en saa varmaan koskaan tietää. Jos kysyisin sitä häneltä suoraan, hän hämmentyisi, väittäisi ettei muista sitä, koska oli niin humalassa silloin.

Ja pyh. Kyllä sinä muistat. Et vain halua minun tietävän tunteitasi minua kohtaan.