No ralliksihan se meni. Piti mennä yksille siihen nuhruiseen, tuttuun turvalliseen kuppilaan. Bändi ei ollut ennestään tuttu, mitä lie bluesia. Mutta tunnelma, se vasta olikin jotain. Miten musiikki saakaan ihmiset transsin kaltaiseen tilaan, tai sitten se riivaa ihmiset ja nostattaa tanssiksi asti. Siinä oli jotain Twin Peaksmaista.

Mutta mikä sai minut sillä lailla juoksemaan, ei johtunut bluesista. Juuri kun luulin päässeeni ihastuksestani, se nostikin taas päätään. Siinä se ovella tuli vastaan, kuin unessa. Tiesin silloin, että tämä keikka taitaa venyä. Oi voi.

Olen pettynyt itseeni. Mutta en voinut vastustaa kiusausta. Siinä se oli koko illan, koko illan. Kuin vanhojen aikojen muistoksi kävimme niissä paikoissa, missä ensimmäistä kertaa tapasimme. Ensin isommassa porukassa, jossa oli vanhoja tuttua. Se tuntui niin uskomattomalta. Niin monta ihmistä jotka olin jo pitkään halunnut tavata. Mutta sitten porukka väheni, lopulta jäimme vain me kaksi. Vain me kaksi. Olin niin onnellinen, että hävetti.

Minä vihaan aamuja. Kaikki näyttää iltaisin paljon kauniimmalta, sametin pehmeältä ja ajatukset ovat kevyitä kuin linnun askel. Aamu tulee niin varhain, se riisuu eilisen illan kauniit ajatukset, nostaa ne kuin tapetin seinälle. Aamu näyttää asiat niinkuin ne ovat, kylmällä ja karulla tavalla. Se tulkitsee vain tosiasiat, ei kysele syitä. Se näkee vain seuraukset. Viimeinen tekstiviesti illalla tuntui nyt tikarilta sydämessä. Kuinka se sattuikaan. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten lahjakkaasti osasin pilata koko elämäni. Vaikka mitään ei tapahtunut, makasimme eri vuoteissa. Silti tätä syyllisyyden määrää ei voi verrata mihinkään muuhun. Olin heikko, annoin sydämeni myydä itsensä.

Voi luoja tätä oloa. 

Mitään ei tapahtunut. Ainoa ääni oli äärimmillään olevan sydämeni hiljainen räjähdys.