Pelkäsin särkyväni miljooniksi palasiksi, kun kohtaisin omat tunteeni. Mutta niin ei käynyt. 

En tiedä mikä sai minut unohtamaan ihastuneisuuteni hetkeksi. Oliko se vihaa vai surua mikä sumensi mieleni silloin, kun riitelimme keskellä yötä, kun kävelit vihaisena pimeään yöhön? Kun itkin sitä kuin maailma olisi juuri romahtanut ympäriltäni? Kun soitin toistolla beatlesia ja toivoin sen lopettavan kaiken.

"Yesterday love was such an easy game to play
Now I need a place to hide away
Oh, I believe in yesterday..."

Vai oliko herätys ystäväni luona? Se ilta, kun hukutin murheitani vodkaan, se ei ollut niin hyvä idea. Yön (tai aamun) pikku tunteina, kun mieleni oli herkimmillään ja tunnustin ikävöiväni  isääni. Sanoin rakastavani tätä biisiä, koska se muistutti minua hänestä. Vuodatin äänetömiä kyyneleitä. Muistan vain mitä ystäväni sanoi minulle. Joku muu olisi halannut minua kovasti, lohduttanut.

Mutta hän sanoi: "Minä vihaan ihmisiä. En vain tiedä miksi, mutta olen aina vihannut."

Ja minä itkin, mutta nauroin myös.

Olen joskus askeleeltani kevyt, helposti vietävissä. Vannoin aina ikuista rakkautta, tahtoa rakastaa joka olisi vakaata kuin peruskallio. Mutta minkä sille voi, jos sydän myy itsensä, kysymättä? Niin se tulee tekemään aina. Mieli ja sydän tahtovat aina eri asioita. Olen monta vuotta sitten tehnyt kahleet itselleni, ja nyt vasta tunnen niiden painon. Kesytin itse itseni. Nyt tunnen häkin käyvän ahtaaksi.