Siitä on aikaa kun viimeksi kirjoitin. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja vähän liikaakin. Aluksi yritin hyväksyä sen tosiasian että meistä ei tule koskaan mitään. Kaikki tämä kuohunta on vain minun sydämessäni. Minun pitää tukahduttaa se, uskoa jo että ei hän oikeasti minusta välitä samalla tavalla. Että olemme vain ystäviä. Ei mitään muuta. 

Mutta. Sitten se kohtalokas ilta, joka tapahtui aivan yllättäen, varoittamatta. Olin koko illan ystävieni seurassa, olin kuin pieni uudenvuoden sähikäinen. Olin jotenkin niin täynnä energiaa että olisin voinut valaista yksin koko huoneen.

Ja tietysti myös hän oli siellä. Yritin välttää hänen läheisyyttään, mutta se miten hän veti minut puoleensä oli jotenkin niin...En voinut välttää hänestä huokuvaa lämpöä. Se veti minua puoleensa kuin valo perhosta. Jälkeenpäin kuulin että olimme jutelleet koko illan, että unohdimme muut ihmiset huoneessa. 

Ilta jatkui keskustan yöelämässä, missä vietin ehkä ikimuistoisimman tanssi-iltani ystäväni kanssa. Minulla oli hauskaa, mutta muistan myös itkeneeni. Aikamme riehuttuamme palasimme miesten luokse samaan kantabaariin.

Se mitä myöhemmin tapahtui, saa minut vieläkin punastumaan. Yön pikkutunneilla, kun baari alkoi jo olla sulkemassa, aiemmin toivomani Jukka Takalon kappale pyörähti soimaan. En tiedä johtuiko se siitä kappaleesta, vahvasta humalatilasta vai siitä että olin niin mielettömän rakastunut, tapahtui jotain niin suloista. Hän sanoi minulle jotain, mistä en saanut selvää. Olin aivan varma että hän pyysi minua antamaan suukon.

Ja minähän siinä muiskautin oikein ranskalaisen poskisuudelman. Oi voi voi.

Sen jälkeen emme sanoneet toisillemme mitään. Lähdimme kuitenkin yhdessä hakemaan ruokaa. Myöhemmin kun menimme hänen asunnolleen syömään, hän halasi minua pitkään ja hartaasti. Sen hetken olisin halunnut pysäyttää. Mutta sitten hän työnsi minut hellästi pois. Ja niin tiemme erosivat.

Mutta se ilta saattoi olla se kipinä sille kaikelle mitä tapahtui jälkeen päin...

Nyt olen tien risteyksessä. Olen varma että hänellä on tunteita minua kohtaan. Se, miten hän päästää minut lähelleen, katsoo minua ja puhuu minulle, on kuin olisimme tunteneet toisemme kymmenen vuotta. Joskus toivon että niin olisi käynytkin, ehkä elämäni olisi erilaista, vähemmän raskasta ja surullista. Ja minä todella halauaisin sanoa hänelle ne sanat, mutta aina kun yritän, sanat takertuvat jonnekkin. On kuin kieleni olisi muuttunut saveksi. 

En suunnitellut rakastuvani. Silloinkin, kun tunsin ihastuksen liekin syttyvän sisälläni, toivoin että saisin olla hänen ystävänsä, koska jo hänen olemassaolonsa tekee minut hyvin onneliseksi. Mutta se toimisi niin kauan kun hän ei tuntisi samoin. Mutta nyt...en tiedä enää mitä ajatella. 

Myöhemmin kun palasimme yhteiseltä matkaltamme, eikä mieheni ollut minua vastassa juna-asemalla, hän sanoi niin suloisesti sen:

"Minä olisin tullut sinua vastaan."

Olen niin rakastunut että se sattuu.